Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Tällä sivulla kerrotaan meikäläisen liikkumiset.

Vuodet 1958 - 1964

Lapsuudessa ennen koulua en harrastanut varsinaisesti mitään urheilua. Leikkien varjolla tuli kuitenkin liikuttua. Isäni tielasi meidän pihalle kuorman hiekkaa, jotta oli hiekkakasa, jossa saattoi leikkiä.

Meidän torpan vierässä oli mänty, jonka alimman oksan isä sahasi poikki, koska kiipesin puuhun liian monta kertaa. Meillä oli keinu, joka oli ripustettu tämän männyn oksaan. Keinu oli kovassa käytössä ja siitä myös hypättiin pituutta keinumisen lisäksi.

Minä asuin keskellä korpea ja samassa asuinpiirissä oli meidän lisäksi, vain kolme muuta torppaa. Lähin torppa oli vain kivenheiton päässä. Sitä ei ollut vielä silloin, kun synnyin. Mutta kovin monen vuoden vanha en ollut, kun se siihen rakennettiin, koska tapahtumasta en muista mitään.

Ensimmäiseksi siinä asuivat Luoraset, joilla oli kaksi tyttöä. He muuttivat siitä pois jo niin varhainen, että siitäkään en muista mitään.

Seuraavaksi siinä asui vanha noinen, jonka muistan hämärästi. Hänen näkökykynsä huononi siinä määrin, että hän joutui muuttamaan kylän keskustaan, koska liikkuminen ja arkiaskareet kävivät vaivalloisiksi.

Torpan osti kaupunkilainen nainen ja hän piti sitä vain kesäpaikkana, joten suurimman osan vuodesta torppa oli tyhjä.

Hyyryläiset asuivat meistä sadan metrin päässä kylälle päin mentäessä. Seija ja Eija olivat torpan nurimmat lapset ja he olivat minua pari vuotta vanhempia. Eero oli jo viisi vuotta minua vanhempi ja kaksi tyttöä olivat sitäkin vanhempia.

Arpiaiset olivat kolmas naapurimme. Heille meiltä oli matkaa noin 200 metriä. Arpiaisen pojat olivat jo lähteneet maailmalle. Kaksi tyttöä Sinikka ja Airi kävivät koulua ja asuivat vielä kotona.

Minulla oli neljä vuotta minua vanhempi sisko. Siinä ne olivatkin kaikki lähipiirin lapset. Kaikki olivat minua vanhempia, joten ikäisiäni leikkikavereita minulla ei ollut. Opin pienestä pitäen viihtymään yksikseni ja keksin kaikenlaisia leikkejä.

Talvisin hiihtelin ja reilun puolen kilometrin päässä olevalla Töyryn rinnepellolla käytiin laskemassa mäkeä. Kesäisin meiltä oli matkaa Tuusjärvellä olevalle uimarannalle kaksi kilometriä ja siellä minä kävin rantavedessä polskuttelemassa. Uida en osannut.

Kiviä tuli heiteltyä ja kait jonkinlaisia keppejäkin. Jousipyssyllä minä tykkäsin ampua. Äitini isolla naistenpyörällä opin ajamaan jo ennen kouluikää, vaikka olin niin pieni, että hyvä oli jos pääni ylsi polustimilla seisten sarvien yläpuolelle.

Meiltä länteen päin kylätie laski loivaa mäkeä pitkin Luorasen suolle. Laskin tätä mäkeä alas siten, että istuin naisten pyörän rungolla, jolloin jalat yltivät maahan ja kädet sarviin. Siinä sitä istuttiin ja opittiin tasapainon alkeet, kun huristelin mäkeä alas. Vauhdin kasvaessa liian kovaksi, jaloilla jarrutin menoa. Pyörä oli iso ja painava, joten välillä mentiin nurin railakkaasti. Vauhdin hurma oli kuitenkin niin suuri, että pienet kolhut unohtuivat nopeasti ja taas annettiin mennä mäkeä alas.

Raskainta oli työntää pyörä takaisin mäen päälle.  Varsinaisesti ajamaan opettelin niin, että siskoni piti tarakasta kiinni ja minä poljin. Kerran sitten tapahtui niin, että sikoni laski tarakasta irti ja minä jatkoin yksikseni matkaa. Nurin menin, kun huomasin ajavani yksikseni. Siite se sitten kuitenkin lähti ja opin ajamaan pyörällä. Liikkeellä en yksinäni päässyt, jonkun piti antaa alkuvauhti. Pysähtymään opin aika nopeasti ilman kaatumista.

 

Muutaman viikon päästä pääsin jo liikkeellekin yksinäni, koska aina ei ollut avustajaa paikalla, kun halusin pyörällä ajaa, joten opittava oli myös liikkeelle lähtö. Helpointa se oli siten, että talutin pyörän sopivan kokoisen kiven vierään ja laitoin polustimen oikeaan asentoon. Sitten kiven päältä, kun hyppäsi polustimen päälle liikahti pyörä tarpeeksi nopeasti eteenpäin, jotta tasapaino säilyi. 

Aina homma ei onnistunut. Taito kuitenkin karttui ja kohta pääsin liikkelle jo tasaiselta maaltakin . Opin työntämään pyörää eteenpäin ja sitten vauhtista hyppäsin polustimille. Pyörällä ajamaan oppiminen taisi ollakin suurin urheilusaavutukseni ennen kouluikää.

Minussa oli jonkin verran seikkailijan vikaa ja tein tutustumismatkoja ympärillä oleviin metriin. Meistä etelään oli suuri Pietilän korpi. Koillispuolella oli Häkkälän metsä, jonka läpi kuljettaessa pääsi suorinta tietä mummolaan. 

Suurin seikkailuni ennen kouluun menoa oli, kun läksin Pietilän korpeen hiihtämään. Tämä meidän eteläpuolella oleva korpi yltää etelässä aivan Toivolan kylän keskustaan. Idässä vanhalle 5-tielle. Idässä se rajautuu louesuohon ja pohjoisessa Antintalon tiehen. Me asuttiin tämän Antintalon tien varrellla.

Yhtenä kevät talven päivänä minä sujuttelin suksillani ohi Arpiaisten torpan takan olevaan korpeen. Lunta oli paljon mutta ei se haitanut, vaikka hiihdin umpihangessa. Olin päättänyt tutustua korpeen ja muutaman tunnin hiihdettyäni törmäsi hevosen ja reen tekemään uraan ja näin myös metsurin puita kaatamassa. Pienen pätkän hiihdin tallettua uraa, sitten taas painoin umpihankeen.

Aikani hiihdeltyä käännyin takaisin ja läksin hiihtämään kohti Arpiaisen torppaa. Tietenkään en omia jälkiäni palannut, koska ne maastot olin jo nähnyt. Kaarsin oikealle, jotta saisin tehtyä lenkin. Kotvasen hiihdettyä tulin pellon reunaan. Ikani pellon kulmasta katselin taloa, kunnes tunnistin sen Ikävalon Matin taloksi.

Talo oli Toivolan selkämällä olevista taloista kauimmainen. Olin hiihtänyt aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin kuvittelin. Olin menossa kohti etelää, vaikka minun piti mennä pohjoiseen. Tajusin suuntavaistoni heittäneen ja olin eksynyt metsässä. Sen verran minulla oli järkeä päässä, että luovutin ja läksin hiihtelemään omia jälkiä takaisin kohti kotia.

Puolessa välissä kotoa tuli äitini vastaan naapurin Eero Hyyryläisen kanssa. He olivat lähteneet minua etsimään, koska olin ollut poissa tuntikaupalla. Minä en kertonut harhahiihdostani.  Se olisi ollut liian noloa.

Vuodet 1965 - 1968

Syksyllä 1965 aloitin kansakoulun Toivolan koulussa. Päivittäistä koulumatkaa tuli yhteensä viitisen kilometriä. Etupäässä matka kuljettiin pyörällä. Tosin heti ensimmäisenä päivän karkasin koulusta ja hiippasin sukkasillani vanhaa viitostietä kohti kotia. Aina välilä kuikuilin taakse nädäkseni onko takaa-ajajia.

Olin jo lähes Antintalon tien haarassa, kun huomasin takaa tulevan pyöräilijän. Menin tiehaaran kohdalla olevan kilometripylvään taakse piiloon. Tuli oli naapurin poika, Eero Hyyryläinen. Eero oli minua viisi vuotta vanhempi ja hän otti minut kyytiin tarakalle.

Puolen päivän aikaan ruokatunnilla siskoni tuli minut hakemaan takaisin kouluun. Kiltisti minä sinnä läksin ja karkaamiset jäivät siihen. Muut olivat saaneet piirtää sillä välin ja minulta jäi se ihanuus väliin. Minua harmitti.
Syyksi laitoin sen, että jouduin tytön viereen istumaan. Tyttö oli Mäkisen Merja. Todellinen syy oli se, että vatsani oli aivan kuralla ja kun olin opettajan luvalla lähtenyt vessaan, niin aivan perille en ollut päässyt. Osa tavarasta tuli housuihin ja sitä minä sitten niin häpesin, että vessasta en tunnille palannut. Juoksujalkaa minä hiippasin koulun pihan yli tielle ja tietä pitkin pohjoiseen Makasiininmäen päälle ja niin edelleen kohti kotia.

Ensimmäisenä kouluvuotena meidän opettajamme oli Liisa Äimälä. Kotimatkani taittui usein kolmen muun pojan seurassa. Reposen Veli kulki mukana Kauppilaan saakka. Sinne oli matkaa 900 metriä koululta. Minä olin Velin kanssa samalla luokalla, joten koulu loppui aina samaan aikaan. Kaksi muuta poikaa olivat toisella luokalla ja heidän koulumatkansa olivat minua pitemmät. Minun koulumatkani oli vajaa kaksi ja puoli kilometriä. Mörskyn Taunolla se oli yli neljä kilometriä ja Haajasen Jounillä päälle viisi.

Toisella luokalla meille tuli opettajaksi Martta Hakkarainen. Hän oli tomera nainen ja opetti minua kaksi vuotta, kunnes neljännellä luokalla pääsin  Reino Immosen hoiviin. Martta otti talvisin meille välitunnilla herätyskellolla aikaa, kun hiihdettiin koulun ympäri kulkevaa latua. Talven ennätyksiä sitten yritettiin aina seuraavaalla välitunnilla parantaa. 

Keväisin ja syksyisin välitunnit kuluivat jalkapalloa pelatessa koulun vieressä olevalla tantereella. Kentäksi sitä ei voinut sanoa, koska se vietti järvelle päin ja oli kupera. Siinä oli siellä täällä kiviä, joten se oli vain semmoinen luonnon niitty. Seuraavalla välinnilla vaihdettiin puolia, jotta vuorotellen sai pelata alamäkeen. Ei siellä mitään maaleja ollut. Maalien tolppina oli mitä sattui. 

Alakouluaikana vilkastui myös minun vapaa-ajan urheilutouhut. Kiviä heiteltiin ja omatekoisia keihäitä. Jousipyssyt olivat minun suosikkejani ja niillä minä ammuskelin nuoli tietä pitkin tai pellolla. Arpiaisen Veikko kaatoi vieressä olevan Häkkälän metsän useamman hehtaarin alueelta ja niin meille tuli korven keskelle kertaheitolla avaruutta lisää luoteen suuntaan. 

Sitten hakatulle paikalle istutettiin uusia puuntaimia. Olin tilannetta seuraamassa, vaikka en istutukseen osallistunutkaan. Hakkuualueella oli kivi jonka päällä mies istutti taimen kiven halkeamaan. Hän sanoi minulle: "kun taimi kasvaa isommaksi niin sen juuret halkaisevat kiven". Tuosta ajasta on kulun noin 50 vuotta. En ole käynyt katsomassa, kuinka kivelle kävi.

Meiltä kylälle päin lähdettäessä on sadan metrin päässä Hyyryläiset ja sitten metsää oli molemmin puolen tietä, kunnes tie tulee pienelle selkämälle. Tämä pieniselkämä vie aina mummolaan saakka ja siinä oli ruohittunut kärryillä kuljettava tie pahanen. Paikkaa sanottiin Mannisen aukioksi. Siinä oli joskus ollut talo, vaikka siitä oli vain aavistus jäljellä. Aukion itäreunassa oli valtava pihlaja, jonka oksilla käytiin leikkimässä. Runka jakaantui  moneksi miehen reiden pakaisuiseksi oksaksi, jotka levittäytyivät joka puolelle. Puussa saattoi kävelle rungon ympäri ympyrää oksalta toisella. 

Arpiaisen nuorin tyttö Airi oli kaivertanut runkoon sydämmen jossa olivat kirjaimet AR. A tarkoitti varmaan Airia ja R jotain poikaa. En tiedä kenestä oli kysymys. Häkkälän metsä oli kaadettu tänne pihlajalle asti, joten kotiin saattoi nähdä 300 metrin päästä. 

Pihlajan oksilla tuli vietettyä aikaa. Pihlajasta näkyi myös Viisan mäki ja siitä etelään laskevan harjun siluetti. Koillisessa vajaan kahden kilometrin päässä oleva Viisanmäki oli lähes 150 metriä merenpinnan yläpuolella. Sieltä tuleva harju lasekeutui niin, että Luorasen talo oli 30 metriä alempana ja matkaa Luorasesta VIisanmäelle oli reilu kilometri. Harjun länsireuna laskeutui Luorasen suolle, jonka pinta oli lähes 50 metriä huipun alapuolella.

Tämä Viisanmäki oli koko Toivolan kylän korkein paikka. Virallisesti se kyllä kuului Niinimäen maihin. Mutta ainakin me pidimme sitä omana mäkenä. Seitesemän kilometrin päässä pohjoisessa Sarvajärven takana oli Tomialan mäki, jonka huippu yli 8 metriä Viisanmäen yläpuolelle. Se kuului kuitenkin Hirvensalmen pitäjään, joten sitä ei laskettu meidän kukkuloiksi. Lännessä vajaan neljän kilometrin päässä oleva Siilinmäki oli Lahnaniemen ylpeys ja sen huippu kohosi 133 metriin. Kateellisena se katseli 15 metriä ylempänä olevaa Viisanmäkeä.

Siinä suolta harjulle nousevassa rinteessä oli korkeaa kuusimetsää. Yksi kuusi oli muita korkeampi. Sinne minä olisin halunnut rakentaa majan. Läksin muutaman kerran pihlajalta kävelemään kohti kuusta tarkasti katsottua ensin missä se on. Koskaan en kuusta löytänyt ja maja jäi rakentamatta. Teimme kyllä yhden majarakennelman komeaan kuuseen. Se ei kuitenkaan ollut etsimämme puu.

Isäni teki minulle seiväshyppytelineet pihalle. Puuseipäällä opettelin hyppäämään seivästä. Talvisin tuli väli järjestettyä hiihtokilpailuja itsekseni. Tein hakatulle alueelle ladun ja sitten hiihdin sen ympäri ja otin herätyskellolla aikaa kierrokselle. Latu koveni hiihtämisen myötä ja siten myös parani ajat. Minulla oli kolmet eri sukset ja eri suksilla olin olevinani eri kaveri. Yleensä parhailla suksilla olin suomalainen ja sitten vaihtelevasti vastustajat olivat neuvostoliittolaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset.

Oli minulla myös kilpailuja sisällä. Tein sirkkupaketin pahvista hyppyrimäen. Sitten leikkasin samasta pahvista suksia. Sokeripaketin pahvi oli toiselta puolta liukas ja toiselta karhea. Karhealle puolelle kirjoitin hyppääjän nimen. Teippasin hyppyrimäen pöytään kiinni ja lattialle laitoin mittanauhan. Sitten laskin suksen alas mäestä ja mittanauha kertoi hypyn pituuden. Mikäli pahvinen suksi pyörähti ympäsi ja jäi karhea puoli alaspäin oli hyppy kaatunut. Siitä tulos oli nolla. Mittanauhan sentit oliva metrejä ja kahden kierroksen jälkeen katsottiin yhteistuloksesta kuka voitti.

Järjestin monia kilpailuja ja pidin tilastoa voitoista. Monta ruutuvihkoa tuli täyteen tuloksia.

Koulu-urheilusta ei nuoremmilta luokilta paljon ole muistoja. Talvisin meillä oli urheilupäiviä, jolloin lähdettiin hiihtämään. Äijälän talon mailla Lahnaveden rannalla oli yksi töyräs, jonne hiihdettiin koulun johtajaopettaja Immosen johdolla mäkeä laskemaan. Siellä Pietilän korven takana ei jyrkkiä mäkiä ollut, joten mäenlaskutaitoni eivät olleet kummoiset. Töyryn pellolla me mäkeä käytiin laskemassa. Mäki vietti Luorasen suolle ja suon kautta monesti oikaistiin Antintalon tielle, josta oli helpoin päästä  kotiin.  Pellon ja suon välissä oli piikkilanka-aita. Tosin lumisina talvina sen yli pääsi hiihtämällä ja siten sai mäkeen pidennystä. Vähälumisina talvina oli kurvattava pellolla oikealle tai vasemmalle, kun piikkilanka oli näkyvissä ja suoraan ei uskaltanut laskea. Joskus tuli hypättyä langasta yli. Valitettavasti lanka raapi monesti naarmuja tervattuihin suksen pohjiin.

 

vuodet 1969 - 1973

Maaliskuussa 1969 äitini kuoli ja se mullisti elämäni. Isäni oli 69-vuotias ja häneen asia koski kovasti. Muutin muutamaksi kuukaudeksi mummolaan siskoni hoiviin. Sitten muutettiin kylän keskustaan Ritvolan talon pihakamariin. Nyt oli kavereita lähellä, joten elämäni muuttui oleellisesti. Kävimme urheilukentällä kesäisin pelaamassa jalkapalloa ja hyppäämässä seivästä ja korkeutta. Kaksi kertaa viikossa kylän porukka kokoontui jalkapalloa pelaamaan. Tietysti me olimme aina mukana näissä harjoituksissa. Toivolan joukkue lähes säännöllistei oli puulaaki jalkapalloilussa pitäjän kärjessä. 

Yhtenä kesänä kentällä tuli semmoinen isomahainen kaveri. Kaveri potki palloa meidän kanssa ja kun minä olin maalissa niin joduin monesti ottamaan kiinni hänet kutejaan. Ei hän mitenkään kovia laukauksia vedellyn. Vedot olivat kuitenkin inhoittavan kierteisiä ja tarkkoja.

Juuri ennen kun pallo tuli hyppysiini se kiersi sivulle. Aluksi minä en niitä ollenkaan saanut kiinni. Vähitellen pääsin jyvälle kierteestä ja onnistuin sitten monesti nappaamaan hänen vetonsa. Sillä hän ei vedellyt täysillä lähimainkaan ja samalla hän myös minua opasti miten hänen vetojaan pitää torjua.

Minä en miestä tuntenut, mutta kaverit tunsivat. Se oli Kai Pahlman, ne mulle sanoivat. Kyllä mä lehtiä olin sen verran lukenut, että tiesin kuka on Pahlman ja baanaanipotku oli myös tuttu. Nyt mä olin saanut itse torjua sen vetoja. Pahlman oli ensimmäinen julkkis, jonka näin ihan ilmi elävänä.

Tai en ole asiasta ihan varma. Mäntyharjun uuden osuuskaupan vihikiäisissä oli esiintymässä Tapio Rautavaara. Aikaa on kulunut niin paljon, että en muista missä järjestyksessä nämä tapahtumat ovat olleet.

Tapsa soitti kitaraa ja sitten sillä oli kitaraan kiinnitettynä myös huuliharppu, jota se myös välillä soitti. Välillä se kertoi juttuja ja mieleeni jäi sen suussa oleva kultahammassa. Se oli aivan samanlainen kuin minun Ruotsissa asuvalla Hilda tädillä.

Tapsa otti juttujen välissä povitaskusta viinapullon ja otti siitä huikat kaiken kansan nähden. Se oli semmoista aikaa se. Eipä niitä kuuluisuuksia meidän kulmilla alvariinsa ravannut. Vesa-Matti Loiri oli kuulemma käynyt työlaitoksella.

Tämä työlaitos sijaitsi Tuusjärven pohjoispäässä Niinimäen kylässä. Meiltä sinne matkaa oli semmoiset reilut 7 kilometriä. Vesku Loiri oli kait käynyt tapaamassa pikkuserkkujaan, jotka myös olivat Loireja.

Tämä Kai Pahlman oli ostanut kesämökin Äijälän mailta Pyhäniemestä. Siellä se sitten vietteli kesiään ja kai veri vielä veti jalkapallokentälle, kun se tuli meille näyttämään taitojaan. Ei sieltä mökiltä kentälle matkaa ollut kuin muutama kilometri.

Meidän luokan paras urheilija oli Herrasen Juha. Hän oli kuuluisaa Herrasen urheilijasukua. Mika ja Marja-Liisa olivat kovien urheilijoiden maineessa ja myös Eevasta kerrottiin semmoista tarinaa, että se olisi jollain leirillä vetänyt 25 leukaa. Perheessä oli myös Matti, Antero Ja Maija. Kaikki nämä olivat Juhaa vanhempia.

Juha lähti jo neljänneltä luokalta oppikouluun, joten viidennen luokan syksyllä minä pääsin Mäntyharjun urheilukentälle edustamaan Toivolan koulua Reposen Velin kanssa. Meitä oli luokalla Juhan lähdettyä viisi poikaa. Lyytikäisen Matti, Kiviahon Tapio ja Vehmassalon Juha jäivät edustupaikkaa paitsi.

Minun esiintymiseni Mäntyharjussa ei ollut kovin menestyksekäs. Sijoitusta en tiedä. 100 metrillä jäin alkueriin ja korkeuttakin hyppäsin vain metrin.

Vuonna 1970 minäkin rupesin käymään Mäntyharjun keskustassa koulua. Olin päässyt pääsykokeiden avulla oppikouluun. Isäni antoi minulle joka aamu markan rahaa kun läksin kouluun. Sillä sitten sain ostaa karkkia koulun vieressä olevasta kaupasta.

Minä en ollut koskaan mitään läksyjä kotona lukenut ja se homma ei oikein toiminut oppikoulussa. Sain ehdot englannista. Kesällä kävin Paakkarissa englantia opiskelemassa ja sain ehdot suoritettua. Toisena vuotena sain sitten ehdot englannista ja ruotsista. Niitä en ruvennut suorittamaan ja siirryin kansalaiskouluun. Herrahissi sulkeutui.

Kansalaiskoulussa jäi mieleeni yksi 800 metrin juoksu. Jostain syystä tuli käytyä raivokas kamppailu yhtä kaveria vastaan ja hävisin sen kamppailun. Aika oli kuitenkin 2.48, joten jonkinlaista juoksuvauhtia tuli pidettyä.

Vuodet 1974 - 1978

 

 

 Kevääll 1974 pääsin Kansalaiskoulusta ja sitten Kompan Heikillä olin satunnaisesti tekemässä maatöitä, muuten lepäilin. Heinäkuussa pääsin Rafael Rothille töihin sorvaamaan puukengän pohjia, kun Mörskyn Tauno lähti ammattikouluun. Kentällä käytiin pari kertaa viikossa pelamassa jalkapalloa ja joskus heitettiin kuulaa. Siinä ne urheilut sitten olivat.
Sain palkkaa 5 markkaa tunnilta ja siten minulla oli omaa rahaa. Koko talven tein töitä ja kesällä, kun tuli tieto ammattikouluun pääsemisestä otin lopputilin. Kesä -75 tuli lorvailtua ja sitten menin Mikkeliin ammattikouluun autoasentaja linjalle. Urheilu ei ammattikoulussa suuria näytellyt. Muistan yhden 100 metrin juoksun, jonka hävisin niukasti parilleni ja opettaja sai ajaksi 13,4 sekuntia. Ammattikoulussa sotkeuduin paheisiin ja aloin polttamaan tupakkaa. Viinaakin tuli maisteltua ja naiset kiinnostivat kovasti.

Kesällä 1976 olin Mäntykerolla katkomassa suksisauvoja määrämittaan. Siinä se kesä meni ja syksyllä jatkoin ammattikoulua Mikkelissä. Asuntolaan en enää päässyt asumaan, kun oli tullut sen verran aiheutettua häiriötä siellä. Asustelinkin  siskoni hoivissa sen talven.

Ammattikoulun jälkeen olin talven 77-78 töissä Mäntykerolla ja siellä muistan pelanneeni ainakin yhden puulaakimatsin jalkapallossa. Vastustajaa en muista enkä sitä paljonko peli päättyi. Urheilua en harrastanut. Viikonloppuna olin kapakassa ja viikolla pyörin kavereiden kanssa.

Armeija 1978-79

kesäkuussa 1978 menin  armeijaan Vekarajärvelle sissikomppaniaan.

Ensimmäisessä Cooper-testissä juoksin vaatimattomat 2840 metriä ja olin komppanian 105 miehen joukossa sijalla 76. Alokasaikana meillä oli myös yksi suunnistuskilpailu, jossa tuli pummattua sen verran, että jouduin yhden järven väärälle puolelle. Kiersin järven ja uin järvestä laskeutuvan puron ylitse. Näillä kiemuroilla ei kovin hyvä sijoitus irronnut, joten taisin olla elämäni ensimmäisessä suunnistuskilpailussa sijalla 64-66. Tässäkin oli kilpailijoiden määränä samat 105 miestä.

10 viikon peruskoulutuskauden jälkeen juostiin toinen cooper-testi ja kaikki muistivat komppanian päällikön yli-luutnantti Mikkosen sanat: "Sissikomppaniaan ei jää ketään alla 3000 metriä Cooperissa juoksevaa 10 viikon peruskoulutuskauden jälkeen. Me pidettiin neljän minuutin kilometrivauhtia ja, kun ylitettiin 3000 metrin raja, alettiin kävelemään. 30 metriä ehdin kävellä kunnes aika oli täynnä.

Peruskoulutusjakson aikana olimme olleet yhden yön metsässä, kun alkoi sissikoulutus niin metsäreissuja riitti. Olimme viisi viikkoa putkeen metsässä siten, että maanantaina lähdettiin ja perjantaina tultiin kasarmille. Lauantaina huollettiin varusteet ja osa porukasta kävi lomilla. Lauantai-aamuisin käytiin komppaniaan jääneen joukkueen välisiä kipailuja. Meillä oli marssikilpailuja, jotka voitin kaikki. Tosin moni ei näitä kilpailuja ottanut tosissaan. Minä huomasin nauttivani kilpailemisesta. Kerran meillä oli fillarisuunnistus kilpailu, jonka myös voitin. Näiden kilpailujen suunnistus vaatimus ei ollut kovin kummoinen. Rastit olivat tietyissä risteyksissä, jotta kilpailjat kiertävät saman reitin.

Meillä oli 30-kilometrin mittainen tiedustelusuunnistus kilpailu taistelijapareittain. Olin Hännisen pari ja edettiin vauhdilla lähelle rastia ja sitten toinen kävi hiipimällä katsomassa mitä tavaroita rastilla oli. Rastilla oli väijymies, joka ei saanut huomata tiedustelijaa. Meillä oli varustuksena täyspakkaus, joten kävelemällä kuljettiin. Kesken kilpailun oli ruokarasti, jolla syötiin ja oli puoli tuntia lepoa, jonka jälkeen oli jäljellä 7 kilometrin pikataival kasarmille tietä pitkin. Me johdimme kilpailua ruokarastilla viidellä minuutilla seuraavaan taistelijapariin. 

Me lähdettiin ensimmäisenä kohti kasarmia ja muut lähtivät meidän perään sen verran meidän jälkeen mitä heillä oli tappiota meihin nähden. Alussa säntäsimme juosten matkaan. Huomasimme, että ei jakseta koko ajan juosta, joten muutettiin taktiikkaa niin, että juostiin aina tolpanväli ja sitten käveltiin toinen. Väli vilkuiltiin taakse suorien päässä. Muita ei ilmestynyt näkyviin, joten saavuimme voittajina kasarmille. Onnistuimme jopa kahdella minuutilla lisäämään etumatkaa tällä pikataipaleella. Muistaakseni aikamme oli siinä 35 minuutin hujakoilla, joten 5 minuutin kilometrivauhtia tultiin täyspakkaukset selässä, rynkky kädessä ja kumisaappaat jaloissa.

Olin kesäkuussa mennyt armeijaan ja ensimmäiset 10 viikkoa olivat peruskoulutuskautta. Tällä ajanjaksolla olimme vain yhden yön metsässä. Sitten alkoi sissiksi kouluttaminen. Olimme viisi viikkoa putkeen metsässä siten, että maanantaina lähdettiin ja perjantaina tultiin takaisin. Neljä yötä nukuttiin teltassa viikkoa kohti. Lauantaina huollettiin varusteet. 

Silleen se syksy meni ja monesti lauantaisin meillä oli marssikilpailu tai jotain muuta säpinää. Oli meillä kerran fillarisuunnistustakin. Voitin kaikki nämä kisat paitsi asekäpistelyä, jossa sijoituin vasta kymmenenneksi. Minulla oli herännyt kilpailuvietti ja painoin aina kaikki kilpailut täysillä. Muut eivät olleet niin innostuneita, joten voitin kisat vaikka en ollut porukan kovakuntoisin. Kartat olivat minua aina kiinnostaneet, joten monessa marssikilpailuissa oikaisin, kun suurin osa tyytyi kiertämään tietä pitkin.

Joulukuussa meillä oli sissitaitokilpailu, joka käytiin ryhmäkohtaisena kilpailuna. Kilpailuun osallistui kaikkiaan viisi ryhmää ja alikersanttien ryhmä oli etukäteen varma voitostaan.  Ryhmät lähtivät matkaan kasarmilta 20 minuutin välein ja me lähdettiin neljäntenä matkaan. Meidän perään lähti alikersanttien ryhmä. Matkaa ensimmäiselle rastille oli noin 15 kilometriä. Minä en ollut ryhmän johtaja siitä huolimatta vedin ryhmää ja me juostiin. Ohitimme matkalla kaksi ryhmää ja saavuimme rastille kolmantena. Ensimmäinen ryhmä oli vielä suorittamassa tehtävää, joten saimme ylimääräistä lepoaikaa odotellessamme vuoroa.

Ensimmäisellä rastilla piti panostaa puinen pieni silta. Puupalikat vastasivat kilon räjäytysainetta ja jokaiseen palikkaan piti laittaa harjoitusnalli ja sitten räjäyttää silta. Kapiaiset tarkistivat panostukset ja mikäli panostus oli laskettu väärin tuli siitä lisäaikaa. Tehtävään käytetty aika lisättiin kaksinkertaisena siirtymisajan päälle.

Toiselle rastille matkaa ensimmäiseltä oli semmoiset 8 kilometriä. Täällä piti pystyttää teltta ja keittää kolme pakillista kiehuvaa vettä. Lisäksi kaminassa piti olla tuli. Olimme järven rannassa ja jäähän oli valmiiksi tehty avanto. Meillä oli ryhmässä Kukkola, joka oli tehnyt paljon metsätöitä. Hän haistoi vattupuskassa olevan tervaskannon, josta hän kirveellä vuoleksi muutaman tervaksen. Minuutilla meillä oli jo valtava nuotio roihuamassa. Osa ryhmästä pystytti telttaa ja toiset lämmittivät pakin kansilla vettä. Teltanpystyttäjien saatua teltan pystyyn he ottivat nuotiosta muutaman palavan puun ja veivät ne kaminaan. Tämän tehtävä me voitettiin ylivoimaisesti. Sen jälkeen  oli ruokailu ja aikaa tähän oli tunti, kunnes matka jatkui.  

Seuraavalle rastille oli matkaa semmoiset 7-8 kilometriä. Me käytettiin jäätyneiden lampien jäitä hyväksi ja kuljettiin rantajäitä paljon nopemammin, kuin mitä olisi hämärässä metsässä päässyt kulkemaan. Rastilla piti kääntää sanoma salakieliseksi ja lähettää radiopuhelimella eteenpäin. Sitten olikin enää matka majoitusrastille. Tämän välin kilometrimäärää en muista. 

Olimme päivän osuudesta selvinneet kuitenkin niin nopeasti, että me saimme viiden tunnin lepoajan, sen kolmen tunnin sijaan, joka oli meille suunniteltu. Koska sunnuntain ensimmäinen rasti oli ammuntarasti ja sitä ei voitu pimeässä suorittaa.